Meillä tällaisista aineksista on on tavattu tehdä pönöttäviä elämäkertaelokuvia. joissa kavutaan vaikeuksien kautta suurmiesluokkaan ja muistopatsassarjaan.

Venetsisalaissyntyinen Damiano Michieletto (s. 1975) tekee toisin, vaikka hänen elokuvansa ydinhenkilöitä on muuan Antonio Vivaldi.

Michilietton vahvimmat meriitit ovat tähän asti tulleet oopperan parista. Hän on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana ohjannut isoihin eurooppalaisiin oopperataloihin malkoisen tukun lajin merkkiteoksista. Elokuvakamerakin on toki tullut hänelle aiemmin tutuksi, sillä monista hänen ohjaamistaan oopperoista on tehty valkokangastaltiointeja.

ELOKUVAN JULMANKAUNIISTI kerrottu tarina sijoittuu 1700-luvun alkuvuosikymmenelle venetsialaiseen Ospedale della Pietàn orpokotiin.

Se on ajautunut taloudellisiin vaikeuksiin eikä sen harjoittaman kulttuurityön tulevaisuuskaan näytä valoisalta, kun tyttöjen orpokodissa ylläpidetyn orkesterin maestro menehtyy.

Tilalle viulunsoiton opettajaksi palkataan oman, vasta nousuun päässeen säveltäjäuransa kanssa kriiseilevä Antonio Vivaldi (Michele Rondiano). Tämä isältään soittotaidon perinyt ja pappiskoulutuksenkin saanut soittoniekka bongaa opettamiensa teini-ikäisten tyttöjen joukosta yhden erityislahjakkuuden, Cecilian (Tecla Insonlia), jonka hän ottaa suojelukseensa.

Niin kuin menneiden vuosisatojen katolisen kirkon henkeen kuului, tämän elokuvan orpokodin toiminta ei ole ihan niin pyyteetöntä laupeudentyötä kuin hurskaasti voisi toivoa. Ospedale della Pietàn rahoitus tulee näet paljolti siitä, että se suoranaisesti myy nuoria tyttöjään aviopuolisoiksi varakkaille venetsialaisherroille.

Tämä on myös Cecilian tulevaisuudennäkymä, sillä hänet on luvattu vaimoksi eräälle upseerille, jahka tämä vapautuu Venetsian kaupunkivaltion käymästä sodasta. Se merkitsisi myös loppua Cecilian Vivaldin innoituksesta virinneelle toivolle ihan oikeasta viulistiurasta, sillä orpokodin ”avioehtoihin” kuuluu, että soittaminen loppuu siihen paikkaan, kun tuleva siippa hakee tytön omakseen.

Cecilia on musiikillisessa omistautumisessaan kuitenkin kapinallista sorttia, joten hän virittää varsin rajun käänteen pakkoaviosuunnitelman tielle. Sen seurauksena hänet valinnut herra Sanferme äityy kostotoimenpiteeseen, joka on vähintään yhtä definitiivinen.

PRIMAVERAN VIEHÄTTÄVYYS on nimenomaan tavassa näyttää se voima, jota taiteen palo voi ihmisessä synnyttää. Cecilian kohdalla se johtaa melkoisiin äärimmäisyyksiin, mutta toisaalta se ylläpitää hänen vapaudenkaipuutaan ja pientä näkymää valoisammasta tulevaisuudesta.

Elokuvan julmuus taas kumpuaa siitä, kuinka koruttomasti se kuvaa 1700-luvun ”sosiaalipolitiikkaa”, jossa orpolasten tahto on tulevaisuutta myöten tasan tarkkaan laitoksen priorien ja goveranatorien taskussa.

Asialleen eli soitannolliselle kouluttamiselle omistautunut Vivaldi on Cecilialle kuin taivaan lahja. Tytön siihenastinen elämä kun on kulunut orpokodin kurin ja järjestyksen ilmapiirissä ja tuloksettomalta tuntuvan oman äidin jäljityksessä. Lohtu ja toivo – niitä Vivaldin läsnäolo Cecilian elämään erityisesti tuo.

Niin oopperaohjaaja kuin onkin, Michieletto ei Primaverassa sorru oopperamaisiin melodramaattisuuksiin ja ulkoisiin paisutteluihin. Hän ohjauksensa on kuvallisesti kurinalaista, mikä orpokodin miljööseen tietysti hyvin istuu.

Kun Vivaldin maine on jo vähän kiirinyt maailmalle, tyttöorkesteri pääsee soittamaan itselleen Tanskan kuningas Fredrik IV:lle tämän Venetsian-vierailun yhteydessä. Siinä kohtauksessa Michieletto avaa vähän hanoja suurellisempiin näkymiin, mutta vain väläyksenomaisesti, ikään kuin vilauttaen ristiriitaa kahden erilaisen maailman välillä.

ANTONIO VIVALDI opetti ihan oikeasti viulunsoittoa kuuluisassa Ospedale della Pietàssa vuodesta 1705 alkaen eripituisin ajanjaksoin kaikkiaan noin 35 vuotta.

Sinä aikana syntyi siis merkittävä osa hänen keskeisestä sävellystuotannostaan, osa nimenomaan orpokodin orkesterin esitettäväksi. Primavera ei siis kuitenkaan ole elämäkertaelokuva eikä varsinaisesti musiikkielokuva, vaikka musiikki on siinä aiheena keskiössä.

Elokuvan ”nimikappale” eli Vivaldin tunnetuimman teoksen Neljä vuodenaikaa osa Kevät kuullaan muuten vasta lopputeksteissä.

Olisi silti saattanut olla kiinnostava sivujuonne kuvata vähän tarkemmin sitä työprosessia, joka synnytti maailmankuulua musiikkia keskellä orpokodin ei aina niin valoisaa ilmapiiriä. Primavera on kuitenkin ennen kaikkea elokuva Cecilian prosessista – henkisestä kasvusta eli nuoren naisen selviytymisestä onnen ja kärsimysten ristiaallokosta.

Michieletton elokuva on myös vahva kuvaus mestari ja noviisi -suhteesta. Cecilia näkee Vivaldissa niukasti raottuvan portin tulevaisuuteen, ja maestro vastaavasti Ceciliassa oman Euterpensa, musiikin muusan, vaikka tuo antiikin jumalatarhahmo taiskin olla enempi huilunaisia.