Suomen ja natsi-Saksan sota-ajan liittolaisuus, tai kuten sitä meillä oli tapana kutsua aseveljeys, on yksi Suomen poliittisen historian vaikeammin selitettäviä teemoja.

Sen kertomiseksi, miten Suomi päätyi välirauhan jälkeen Hitlerin Saksan liittolaiseksi, on tehty niin ajopuu- kuin koskiveneteoriakin. Viime vuosina aiheen tutkimuksen alueella on ollut hiljaisempaa.

Tänä syksynä ilmestynyt professori Vesa Vareksen Suomen ja Saksan suhteita tarkasteleva uusi tutkimus tuleekin tarpeeseen. Aiemmassa kirjassaan Viileää veljeyttä (2018) Vares on jo tarkastellut teemaa maailmansotien välisenä aikana.

Suomi oli ainut Saksan puolella taistellut länsimainen demokratia, joten jännitteiltä ei voitu välttyä ja joltain asioilta piti sulkea silmänsä, jos liittolaisuuden haluttiin jatkuvan.

Teoksesta ilmenee, kuinka Saksa-suhde näkyi valtionjohdon ohella järjestöissä ja esimerkiksi poliittisissa puolueissa. Vares kertoo myös suhteista kulttuurielämän ja yritysten välillä.

Vares mainitsee myös kirkkojen väliset suhteet. Niille olisi ehkä voinut antaa enemmänkin palstatilaa. Uskonnon kautta luterilaisuuden kotimaasta on Suomeen tullut pitkässä linjassa merkittävä kulttuurivaikutus.

Tämä teema oli vahvasti pinnalla myös sodan aikana.

TOISIN KUIN usein mielikuvissa ajatellaan Suomen tie Saksan liittolaiseksi ei alkanut mistään lapualaisvuosista. Vares korostaa, ettei Suomi 1930-luvulla ollut erityisen saksalaismielinen maa.

Kansan ja poliitikkojen selkeä enemmistö suhtautui hyvin kriittisesti kansallissosialistiseen ideologiaan sen pohjalta mitä uutisia Saksasta tänne kantautui.

Varsinainen pohjakosketus suhteissa oli syksyllä 1939 Neuvostoliiton ja Saksan solmima Molotov-Ribbentrop-sopimus.

Vaikka sen salaisesta Suomen Neuvostoliiton armoille jättäneestä lisäpöytäkirjasta ei tiedetty, Saksan välinpitämätön asenne Suomea kohtaa talvisodan aikana oli monelle aiemmin saksalaismieliselle suomalaiselle syvä järkytys.

Pettymyksestä huolimatta Suomen poliittinen johto ei juurikaan välirauhan aikana epäillyt, kun Saksa tarjosi mahdollisuutta välien lähentymiseen ja asehankintoihin. Suomella ei ollut Vareksen mukaan muuta vaihtoehtoa, jos halusi välttää Baltian maiden kohtalon, eli Neuvostoliiton miehityksen.

Sen jälkeen, kun Saksa oli kukistanut Ranskan manner-Euroopassa ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin valita Stalinin ja Hitlerin välillä. Jatkosodan aikana suomalaisilla ei ollut Vareksen mukaan vaikeuksia nähdä Saksaa liittolaisena, kun oli kyse Neuvostoliiton ja kommunismin vastaisesta taistelusta.

Tästä kuvasta piti usein selittää pois se, että myös Englanti oli julistanut Suomelle sodan, vaikka aktiivisia taisteluja ei käyty.

Vesa Vares. KUVA JANI LAUKKANEN

VARES HAASTAA kirjassaan monia Saksan suhteen myyttejä, mutta ei pyri romuttamaan erillissotateesiä. Kirjasta ilmenee, että Suomi onnistui pelaamaan taitavaa peliä erillissodalla niin suhteessa Saksaan kuin liittoutuneisiinkin.

Minkään liittosopimuksen solmimista pystyttiin välttämään kesään 1944 asti, jolloin presidentti Risto Ryti pakotettiin lähettämään kuuluisa kirjeensä Hitlerille.

Erillissota-ajatus meni läpi myös liittoutuneilta niin, ettei Suomelta vaadittu Saksan tavoin ehdotonta antautumista rauhanehtona. Kuten tiedämme, aseveljeys päättyi eroon ja keskinäiseen sotaan.

Vareksen mukaan 1945 oli suhteissa vuosi nolla. Suomen ja Saksan välirikko ei ollut kuitenkaan niin totaalinen kuin monessa muussa Euroopan maassa, eikä Lapin sodasta syntynyt sellaista katseluaukkoa, jonka kautta olisi tarkasteltu negatiivisessa valossa kaikkea aiempaa yhteistyötä.

Aivan tyhjentävää vastausta siihen, mistä kaikesta tämä johtuu, tuskin mikään tutkimus pystyy ikinä antamaan.