”Teatteri on tunnehistorian tekemistä fyysiseksi kokemukseksi.”

Näin sanoi Lauri Maijala hiljattain Ylen aamussa (22.9.2025) puhuessaan teatterillisesta ajattelustaan.

Kuvaus sopii kuin nakutettu Maijalan tuoreeseen ohjaustyöhön Väinö Linnan (1920-1992) romaanitrilogiasta Täällä Pohjantähden alla, joka on voimakkaan dynaaminen ja tunteesta tuhti näyttämöteos kansakuntamme kivuliaasta synnystä.

Lyhyessä ajassa tapahtui huimaava määrä asioita, suuria murroskohtia ja nykyisyyttämme määrittäviä hetkiä. Saipa noina vuosikymmeninä alkunsa myös muuan lehti nimeltä Demokraatti, tuolloin vielä Työmies-nimellä tunnettu.

MAIJALA ei ole pelännyt aiemminkaan tarttua kansamme kohtalonhetkiin. Hän on ohjannut niin ikään sisällissotaa käsitelleet, Anneli Kannon romaaneihin pohjautuneet, Veriruusut (2018) ja Punaorvot (2020).

Linnan Tuntemattoman sotilaan oopperaversion Maijala ohjasi jo vuonna 2014 Oulun Kaupunginteatteriin oopperana.

Täällä Pohjantähden alla on kuitenkin Maijalan ensimmäinen Kansallisteatteriin tekemä esitys. Linnasta ja Kansallisteatterista puhuttaessa mieleen pulpahtaa ensimmäisenä Kristian Smedsin Tuntematon sotilas (2007), joka takoi itsensä omalakisuudellaan kotimaiseen teatterihistoriaan.

Täällä Pohjantähden alla nähtiin Kansallisteatterin lavalla myös vuonna 2011 kahden ohjaajan, Mika Myllyahon ja Saana Lavasteen työstämänä mukaelmana, joka kirjoitti itseään rohkeasti Linnan romaanin päälle.

Maijalan näyttämöversio on tähän verrattuna perinteikkäämpi, kirjaa kuvittavampi ja siten myös uskollisempi. Sovitus- ja ohjaustyö on ollut kaikesta huolimatta valtava, paineista kai puhumattakaan. Reilu 1000-sivuinen kulttuurinen järkäle on lopulta talttunut hieman alle neljään tuntiin ja kolmeen puoliaikaan.

ESIRIPUN noustessa trilogian alkusanat ”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi” piirtyvät konkreettisina näyttämölle. On vain avara neva, iätön tähtitaivas sekä Jussi ja kohta myös Alma Koskela (Petri Manninen, Tiina Weckström).

Kun lavalle syntyy huudolla Koskelan perheen lapset Akusti, Aleksi ja Akseli (Sulo Rahman, Toni Nikka, Otto Rokka), esitys puskee itsensä Maijalalle ominaiseen energiseen liikkeeseen.

Näyttämön tapahtumat hengittävät simultaanisesti. On ihmisiä, toiminnallisuutta ja fyysisyyttä, kulkuja eri suuntiin, paljon ääntä ja näyttävyyttä, komediaa ja tragediaa.

Kuten kirjassa, yksityisten ihmisten arjen kautta peilautuu koko kipuileva kansakunta.

Koskelat, Kivivuoret ja Salpakarit, Lauriloista Leppäsiin elävät vaiheitaan episodimaisesti ja vilkkaalla näyttämökuvalla ilmennetään kiinnostavasti yhteiskunnan käymistilaa, jossa torppareiden ja maanomistajien maakiistat sekä rikkaiden ja köyhien elintasojen välinen kuilu hiljalleen syvenee ja synkkenee.

Auli Turtiaisen tarkka pukusuunnittelu tuo osaltaan luokkaeroja esiin: kuinka silmiinpistävän kirkkailla väreillä uusi kirkkoherra Lauri Salpakari (Juha Varis) saapuu perheineen pappilaan, jota ympäröi äärettömältä tuntuva harmaa ruskeus ja sen ihmiset.

Akselin ja Elinan häät soivat kauniisti.

MAIJALA nostaa teoksessaan eturampille vihapuheen ja polarisaation. Ilmiöitä, joita ei ole vaikea löytää nykypäivästäkään.

Kuinka paljon olemme verisestä historiastamme ja toisten ihmisten demonisoinnista oppineet?

Maijala vyöryttää kansalliselle päänäyttämöllemme massiivisen ensemblen. Näyttelijöitä on lavalla kaksikymmentäneljä ja rooleja huimat satakaksikymmentä. Tämä näkyy ja kuuluu!

Suuri työryhmä selviytyi myös kunnialla jälkipuoliskolla sattuneesta teknisestä viasta ja esityksen keskeytyksestä.

Joukkokohtaukset ovat esityksen ehdoton ansio. Näyttelijöiden kuorolaulu Akselin ja Elinan häävalssista Pohjantähden alla -kansanlaulun versiointiin koskettavat.

Joukkovoima vie yksittäisen ihmisen mukanaan, huumaa ja toisaalta myös jättää. Sosialismin hurma sekä Lapuan Liikkeen aggressio vyöryvät katsomoon suurine lippuineen samalla intensiteetillä.

Täällä Pohjantähden alla hyödyntää koko Kansallisteatterin skenografista arsenaalia. Teos tiivistyy, visuaalisestikin, toiseen puoliaikaan, sisällissodan vuosiin.

Kuinka vaikuttavia punaisen ja valkoisen väreissä kylpeviä näyttämökuvia Kati Lukkan luonnosteleva lavastus yhdessä Kalle Ropposen rikkaan valosuunnittelun ja Pyry Hyttisen maisemallisen videosuunnittelun kanssa tuottavatkaan.

Esityksen skenografia on visuaalisesti näyttävä ja paikoin sarjakuvallisenkin efektiivinen.

TAITAVIEN näyttelijöiden Rokkan ja Wenla Reimaluodon tulkitsemat Akseli ja Elina ovat esityksen emotionaalinen runko. Molemmat tekevät onnistuneet roolisuoritukset.

Teatterillisin keinoin piirtyy esiin varsinkin Akselin kaari nuoresta, yhteiskunnallisen herätyksen saavasta pojasta, sotimisen
runtelemaksi, hiljaiseksi mieheksi.

Sivuosista varsinkin Helmi-Leena Numminen jättää muistijäljen roisilla mutta silti uskottavalla Aune Leppäsen hahmolla.

Vastakkainasettelun kuvauksessaan esitys äityy usein paatokselliseen puheeseen ja huudoksi, mikä vie happea näyttämöltä välillä liiaksikin asti. Liekö ollut seassa hieman myös ensi-illan purkautunutta jännitystä.

Esitys onnistuu näyttämöllistämään kouriintuntuvasti sen, kuinka paljon kaikki vihaan ja kahtiajakoon, ”oikeanlaisen” suomalaisuuden peräänkuuluttamiseen lopulta menettävät sekä kadottavat.

Avartuvassa loppukuvassa on jotain iätöntä, menneisyys ja nykyisyys limittyneenä tulevaisuuden kanssa.

”Ei ole vielä aamutonta yötä ollut”, Alma Koskela sanoo. Tämän soisi olevan totta myös seuraavina vuosikymmeninä.