Elokuva
1.4.2026 06:30 ・ Päivitetty: 31.3.2026 12:41
Arvio: Maailma jälkeen biodiversiteetin katoamisen – Oravassa on ainekset kelpo satiirille, mutta se jää liian totiseksi
Markus Lehmusruusun elokuvaa Orava voisi luokittua scifi-satiiriksi, mutta se ei oikein ravistele dystopiana eikä juuri huvita viistolla huumorillaan.
Ihminen voi lähteä luonnosta, mutta luonto ei lähde ihmisestä. Näin toteaa Orava-elokuvan keinotekoisia eläimiä valmistavan tuotantolaitoksen salaperäinen arkistomies Jimi Alkio työtoverilleen Pasille, joka on vastoin normeja tullut hänen tykönsä penkomaan menneen maailman saloja. Siis tietoa maailmasta, joka vielä viheriöi ja jossa oli villinä eläviä eläimiä.
Jimin kiteytys on hyvä, joskin paljon muunneltuna vähän kliseinen. Markus Lehmusruusun käsikirjoittamassa ja toisena pitkänä elokuvanaan ohjaamassa Oravassa ihmiset ovat tosiaan jättäneet (lue: tuhonneet) luonnon, ja heidät on kapseloitu elämään synteettisessä elinympäristössä, jossa vallitsee kova viranomaiskontrolli ja holhous.
Kansalaisten elämä on koko ajan systeemin luupin alla ajatuksia myöten, yritykset ottaa kontaktia luontoon on estetty ja arki tarkkaan säädelty.
Eräänä päivänä Pasin eteen kirjaimellisesti putoaa taivaasta elävä luontokappale, orava. Tämän lajinsa viimeisen reittiä puuttomaan ympäristöön ei kerrota.
Pasi ottaa näännyksissä olevan nisäkkään hoteisiinsa, virittelee sille virtaviivaisen terraarion juoksupyörineen ja alkaa seurata sen käyttäytymistä. Edetään siihen pisteeseen asti, että oravaa voi alkaa kutsua Pasin lemmikiksi.
Lemmikkien pito ei tässä synteettisessä maailmassa tietysti tule kysymykseen, joten Pasi joutuu piilottelemaan jyrsijäkaveriaan. Epäilyttävä käytös tuo hänen elämänpiiriinsä kontrolliviranomaisen, Emilian. Käy niin, että samaan aikaan, kun orava epäluonnonmukaisessa ympäristössään masentuu, Pasi rakastuu. Jotain tarttis tehdä, molemmille suhteille…
PERIAATTEESSA KASASSA olisi kelpo ainekset satiirille, mutta Orava-elokuva jää liian totiseksi, jotta se asettaisi katsojan eteen loihtimansa maailman kunnolla naurunalaiseksi.
Lehmusruusun käsikirjoitus versoaa hennosti samasta tuhdista juurakosta kuin viime vuosisadan tulevaisuusklassikot, Orwellin Vuonna 1984 (ilmestyi 1949) ja Huxleyn Uljas uusi maailma (1932).
Edellisestä on elokuvassa läsnä ”isoveli valvoo” -kontrolli ja ”ajatusrikollisuus”, jälkimmäisestä esimerkiksi järjestelmän tahto pyyhkiä menneen maailman historia ja kulttuuri pois nykyihmisen tietoisuudesta sekä pyrkimys alistaa ihmisten nautinnontarpeet yhteiskunnalliseen kontrolliin.
Orava
Ohjaus: Markus Lehmusruusu
Pääosissa: Miro Lopperi, Mimosa Willamo, Hannu-Pekka Björkman
2026, 93 min. Ensi-ilta 2.4.
★★☆☆☆
Komediallisesti Orava on virkeimmillään kuvatessaan Pasin työyhteisöä, jossa muun muassa kilpaillaan siitä, kuka valmistaa toimivimman keinotekoisen eläimen.
Kun Pasi innovoi koiran, jolla on myös purentaominaisuus, työtoverit säikähtävät ideaa, mutta johto palkitsee. Huvittavinta on ehkä se, että nämä keinoeläimet ovat suunnileen samaa tasoa kuin mekaaniset lelut, joita meidän päivinämme on tuotettu noin 1950-luvulta lähtien.
”Nimihenkilöstään” elokuva ei ota paljon iloa irti, vaikka orava pyörii kuvissa sekä luonnonmukaisena että mekaanisesti toimivana ”stunt-versiona”. Eläimen päätehtävä onkin olla symboli sille kuilulle, joka sen oman, jo kadonneen elinympäristön ja elokuvan näyttämän maailman välillä ammottaa.
LEHMUSRUUSUN ELOKUVA on aiheensa mukaisesti sekä kuviltaan että kohtauksiltaan äärimmäisen riisuttu.
Hyvin fyysisenä näyttelijänä teatterilavoilta tutuksi tullut Miro Lopperi joutuu päähenkilö Pasina tekemään tiukasti suitsitun roolihahmon, mikä minusta on hänen näyttelijäominaisuuksiensa tuhlausta. Mimosa Willamolle pidäkkeellinen esittäminen Emilian roolissa istuu paremmin. Arkistoukko Jimiä esittävää Hannu-Pekka Björkmania lukuunottammatta elokuvan kaikki muut henkilöt ovat sitten enempi statistisia.
Noin 95-prosenttisesti sisätiloissa kuvattu elokuva tulvii valkoista pintaa ja harmaan sävyjä. Eikä sitten muuta. Niinpä tarinan lopetus jossa Pasi ystävineen karkaa luontoon, on poikkeuksellisen vapauttavaa katsottavaa – saatoinpa itsekin vetää sen äärellä keuhkoni täyteen ilmaa.
Gotlannissa Itämeren keskellä kuvattu loppukohtaus luo meri- ja rantametsänäkymineen valtavan ja kiistämättä vaikuttavan kontrastin kaikelle aiemmin nähdyllä.
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.
