Kriitikot ymmärsivät, mutta lukijoita ei löytynyt edes 1950-luvulla, kun kotimainen runous oli ostajienkin mieleen. Varattomuus, sairastelu ja rikokseksi tuolloin määritelty homoseksuaalisuus vaikeuttivat entisestään Juvosen tilannetta.

Runoilijan arvo ymmärrettiin hetkellisesti vasta hänen ennenaikaisen kuolemansa jälkeen. Juvonen nostettiin muistokirjoituksissa sekä mitallisen runon että modernismin mestariksi, jopa merkittävimmäksi sotien jälkeiseksi lyyrikoksemme.

Aikamoista hehkutusta, ottaen huomioon esimerkiksi Eeva-Liisa Mannerin, Lauri Viidan tai Paavo Haavikon vakuuttavat tuotannot.

”Kirjoittipa hän [Juvonen] rakkaudesta, sairaudesta, ahdistuksesta, yksinäisyydestä, luonnon kunnioittamisesta tai Jumalasta, pohjalla oli oma kokemus. Runot nousivat kirjoittamansa omasta elämästä.” (s. 15)

Juvonen yhdisteli vanhaa uuteen, eikä välittänyt liittyä mihinkään koulukuntaan. Kuuden runokokoelman lisäksi hän kaavaili luonnollista siirtymää proosaan, mutta ei ehtinyt toteuttaa aiettaan.

Postuumisti julkaistiin Mirkka Rekolan toimittama satuvalikoima Pikku Karhun talviunet (1974), jonka perusteella kotimainen kirjallisuus menetti etevän tulkitsijan myös tässä lajityypissä.

KIRKKAAN ja hiljaisen teksti ei ole pelkästään tarkkaa ja tehokasta, kuten toimittajalta sopii odottaa, vaan myös eläytyvää ja psykologista. Yhteisosaaminen tekee Juvosen elämäkerrasta vaikuttavamman kuin hiljattaiset teokset Mannerista ja Sirkka Turkasta.

Viitaniemi kuvailee pääpiirteittäin Juvosen lapsuutta, jolloin hän eli yltäkylläisyydessä, ja nuoruutta, jota leimasi etenkin isän kuoleman aiheuttama nopea suistuminen köyhyyteen. Tämä ja muut traumat johtivat siihen, ettei Juvosesta tullut vain kirjallisuuden rakastajaa, vaan kirjailija.

Juvonen suri menehtyneitä perheenjäseniään, eikä puhjennut toinen maailmansotakaan varmasti parantanut hänen haurasta luottamustaan elämään. Runoilija haki ja sai lohtua uskonnosta, vaikka kirkko tuomitsikin homoseksuaalisuuden.

Juvonen pyrki kirjoituksillaan lähemmäs Jumalaa. Hän päätyi tuottamaan sekä hengellistä että uskonnollista lyriikkaa, vaikka ne eivät olleet muodissa.

Juvosen runojen pääteemat, luonto ja kuolema, voidaan tulkita elämäkerturin tavoin hengellisiksi.

Rauhan aika jatkosodan jälkeen synnytti nuorissa hinkuvaa kulttuurinälkää, jota Juvonenkin pääsi tyydyttämään muutettuaan Helsinkiin ja liikkuessaan kirjailijapiireissä. Kirkas ja hiljainen sisältääkin mainiota kulttuurihistoriaa. Sodan jälkeen herättiin muun muassa tarpeeseen uudistaa suomalaista runoutta. Luovuttiin loppusoinnuista ja siirryttiin vapaaseen mittaan.

Enimmäkseen Juvosen elämäkerrassa käsitellään kuitenkin hänen kokemiaan murheellisia asioita, kuten homoseksuaalien vainoamista ja psykiatrisen hoidon riittämättömyyttä. Yhteiskunnan paine sai Juvosen sulkeutumaan. Harvojen läheisten mukaan hän oli lämmin, tuttujen mukaan kylmä.

Kirkkaassa ja hiljaisessa Juvosesta muodostuu kuva monimutkaisena persoonana, joka rakasti työtään ja Sirkka Meriluotoa. Avioliiton kaltainen suhde Meriluotoon oli Juvoselle olennainen.

Viitaniemi osoittaa tässäkin kohtaa psykologista tarkkanäköisyyttään kirjoittaessaan suhteesta:

”Rakastetun kuvaaminen puun oksalla istuvaksi tarttuvaa naurua nauravaksi menninkäiseksi kertoo jotain hyvin oleellista Helvin ja Sirkan rakkaudesta. Suhteeseen tuli sen ulkopuolelta paljon painolastia: sairautta, huolia ja yhteiskunnan asenteista kumpuavaa stressiä ja pelkoakin. Vastapainoksi tarvittiin jotain kepeää. Sitä löytyi sadun ja leikin maailmoista.” (s. 131)

KONSERVATIIVINEN Suomi ei ollut valmis omalaatuiseen, yliherkkään ja omaäänisesti kirjoittaneeseen Juvoseen.

Hän halusi vain olla runoilija. Sekään ei ollut kuitenkaan pelkkä turvasatama, sillä kulttuuriporukoissakin juoruiltiin ilkeästi ajan puheenparren mukaisesti homoista ja hulluista.

Modernisti, mystikko ja erakko Juvonen kärsi pysyvästä ulkopuolisuuden tunteesta. Hänet hyväksyttiin täydellisesti vain kaikkein rakkaimpien toimesta. Yleisesti ottaen hän pärjäsi paremmin eläinten kuin ihmisten kanssa, ja hänen lempinimensä oli Nalle, muuten sama kuin Eino Leinolla.

Viitaniemi nostaa naispuolisen Nallen runoutemme kaanoniin, mutta on mukava huomata, ettei Kirkas ja hiljainen ole fanikirja. Siinä ei pelkästään hehkuteta Juvosta, vaan tuodaan esiin esimerkiksi hänen jyrkkyyttään. Hän eli sisäisesti intensiivisesti ja kiteytti syvyytensä vielä tänäänkin tuoreilta tuntuviin säkeisiin.

Elämäkerturi määrittelee ne: ”Kovaa, tiukkaa, kivuliasta, ytimestä lohkeavaa, sellaisenaan valmista, itse itsensä puolesta puhuvaa.” (s. 316)