Donald Trump vannoi virkavalansa kolme kuukautta sitten ja sen jälkeen on vauhtia riittänyt kaikilla politiikan sektoreilla. Alle sadassa päivässä Yhdysvaltain presidentti hallintoineen on saanut sekaisin paitsi oman maansa, myös geopolitiikan ja maailmantalouden.

Trump on pannut lujille ennen kaikkea eurooppalaisten maiden poliittiset johtajat ja heidän taustakoneistonsa. Eri maiden suurlähetystöissä Yhdysvalloissa on varmasti saatu painaa pitkää päivää yrityksessä pysyä jatkuvasti vaihtuvien tilanteiden tasalla.

Vielä Trumpin valinnan jälkeen Euroopassa uskottiin asioita tapahtuvan samoin kuin hänen ensimmäisellä kaudellaan: kovia puheita, mutta käytännössä pitkälti entiseen malliin jatkuvaa liittolaisuutta.

Mutta helmikuun alkupuolella käynnistyi Trumpin Yhdysvaltojen kaksijakoinen Eurooppa-politiikka: liittolaisia niivitetään parhaansa mukaan ja Vladimir Putinin Venäjän puolella ollaan niin sanoissa kuin teoissa. Maanosan demokratiaa vaarantavat eurooppalaiset ääriliikkeet saavat tukea Atlantin takaa.

Tästä käynnistyi puolestaan EU-maiden kaksijakoinen politiikka: yritys pitää suhteet Trumpiin mahdollisimman kunnossa ja samaan aikaan rakentaa uutta liittoumaa, joka tekisi mahdollisimman tarpeettomaksi välittää siitä, mitä Trump ajattelee tai tekee.

TASAVALLAN presidentti Alexander Stubb on ollut virassa nyt runsaan vuoden. Yhdysvaltain vaalien jälkeisen ajan häntä lienee työllistänyt merkittävästi sekä Suomen oma että eurooppalaisten demokratioiden yhteinen USA-politiikka.

Stubbilla lienee jonkinlainen epävirallinen asema yhteydenpitäjänä eri suuntiin.

Presidentti Stubb on olosuhteiden takia noussut hyvin nopeasti melkein yhtä ehdottomaan asemaan kuin Sauli Niinistö, jolla sama nousu kesti pitempään.

Nato-asioiden liittäminen ylipäällikön rooteliin, kokoomuksen ulkopoliittinen värisuora ja Stubbin nousu myös eurooppalaisilla kentillä merkittäväksi toimijaksi ovat lujittaneet hänen kotimaisen asemansa.

Osansa on ollut myös sillä, että hallitus on ollut tiukoilla sisäpolitiikan ja vaalien takia. Ulkoministeri Elina Valtosta (kok) lukuunottamatta muilla ministereillä on ollut kädet täynnä ihan kotimaisia huolenaiheita.

Toki tässä välissä Suomi päätti irtautua Ottawan sopimuksesta ja ottaa uudelleen käyttöön jalkaväkimiinat.

Tämä sinällään hyvin laajaa poliittista tukea nauttiva päätös tosin julkistettiin tavalla, joka sai sen vaikuttamaan lähestyviin vaaleihin liittyvältä kampanjoinnilta.

SUOMI ON NYT aktiivisesti mukana “halukkaiden koalitiossa” rakentamassa jotain uutta, samalla kun Yhdysvallat vetäytyy itse luomastaan maailmanjärjestyksestä.

Tähän rakennustyöhön tarvitsemme paitsi ulkopoliittista osaamista ja voimaa, myös keinoja etsiä sitä perinteistä konsensusta, joka on tehnyt Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta linjakasta.

Pahimmillaan voimme myös joutua vastaamaan Venäjän aggressioon tai jopa jonkinlaiseen rajoitettuun sotilasoperaatioon sen yrittäessä tavalla tai toisella hajottaa demokraattisten maiden rintamaa.

Voi myös olla, että Kiina lähtee liikkeelle valloittaakseen Taiwanin.

Jo tapahtuneet muutokset ovat jo merkittäviltä osin romuttaneet sekä ulko- ja turvallisuuspoliittiset että puolustuspoliittiset selonteot. Edellinen hyväksyttiin joulun alla ja jälkimmäinen on vielä eduskunnan käsittelyssä.

Tämä merkitsee sitä, että Suomen ulkopolitiikan johdon pitää tehdä improvisoitua politiikkaa, jota ei ole parlamentaarisesti käyty yhdessä läpi.

EPÄVAKAA ja uusia järjestelyjä eurooppalaisen turvallisuuden takaamiseksi vaativa maailma on lähivuosien Suomen ulkopoliittinen ykköshaaste.

Se ei saa jäädä EU:ssa liian harvoille hartioille, sillä edessä voi olla kovia päätöksiä Euroopan yhteisen voiman löytämiseksi muodossa tai toisessa.

Yhteisvelka, enemmistöpäätökset ja monet muut vierastetut keinot voivat olla välttämättömiä, jos haluamme kyetä puolustamaan demokratiaan.

Tästä pitäisi järeiden ovien takana käytävän parlamentaarisen keskustelun lisäksi käydä myös avointa kansalaiskeskustelua.

Kimurantin tilanteen yksi osa on, että poliittinen johto ei ainakaan toistaiseksi voi puhua riskeistä avoimesti, koska se voisi vaarantaa yhä tarvitsemaamme suhdetta Trumpin Yhdysvaltoihin.

Mutta suomettumisen ajasta poiketen media, tutkijat ja kansalaiset saavat uhkakuvista puhua, ja esittää vapaasti näkemyksiään Suomen turvallisuuspoliittisista ratkaisuista.

Siispä nyt reippaasti keskustelemaan siitä, miten Suomi ja demokratia pärjäävät tässä käynnissä olevassa muutoksessa.