Urpilainen naurahtaa kokevansa kahtalaisia ja osin epätodellisiakin tunteita: muistot lapsuudesta ja nuoruudesta ”vanhojen” ihmisten 50-vuotispäivillä yhdistyvät siihen, että yhtäkkiä onkin itse saman ikäinen.

– Toisaalta ilo siitä, että saa täyttää pyöreitä ja juhlia elämää, on myös läsnä, hän sanoo.

Edessä on taas yksi iso elämänmuutos, kun Urpilainen muuttaa puolisonsa Juha Mustosen suurlähettilästehtävän perässä syksyllä Qatariin.

TÄRKEIMMIKSI käännekohdiksi poliittisella urallaan Urpilainen nimeää odotetusti valinnan kansanedustajaksi 27-vuotiaana, SDP:n puheenjohtajaksi 32-vuotiaana ja EU-komissaarin tehtävän (2019-2024).

– Siinä mielessä yhden ympyrän voi nähdä sulkeutuvan, että jos en olisi lähes 23 vuotta sitten päässyt eduskuntaan Vaasan vaalipiiristä, silloin olisimme lähteneet miehen kanssa ulkomaille töihin.

Kun Urpilainen voitti vuonna 2008 puheenjohtajavaalissa Erkki Tuomiojan äänin 218-132, hänestä tuli SDP:n ensimmäinen naispuolinen ja historian nuorin puheenjohtaja.

Se ja ”unelmahötöksikin” kritisoidut linjaukset eivät olleet kaikille mieleen, mutta todellinen tulikaste oli valinta vaikeiden hallitusneuvottelujen jälkeen valtiovarainministeriksi Jyrki Kataisen (kok.) hallitukseen kolme vuotta myöhemmin.

Myös siinä pestissä Urpilainen oli tasa-arvollaan mielellään ylpeilevässä Suomessa historian ensimmäinen nainen, jonka aikana eduskunnassa käsiteltiin muun muassa Kreikan tukipakettia.

KAIKISSA puolueissa on sisäisiä jakolinjoja, mutta kevään 2014 puheenjohtajavaali oli ulospäinkin harvinaisen repivä.

Antti Rinnettä lobbasivat johtoon etenkin miesvaltaiset teollisuusliitot. Keskustelun, taustavaikuttamisen ja toiminnan sävy oli paikoin sellainen, että demareita kutsuttiin ”persukopioksi”, joka käänsi selkänsä koulutetuille naisäänestäjille – ja monen mielestä naisille ylipäätään.

Jutta Urpilainen hiljenee hetkeksi, kun häneltä kysyy muistoja vaalitaistelusta ja sen jälkeisestä ajasta.

– Siitä on pitkä aika, ja paljon on tapahtunut sen jälkeen… Tappio on aina vaikea asia; siihen sisältyy syviä epäonnistumisen, hylkäämisen ja häpeänkin kokemuksia. Mutta voin ihan rehellisesti sanoa, että tunteissa oli mukana myös helpotusta: valtiovarainministerin ja puheenjohtajan tehtävistä luopuminen oli kuin olisi päässyt riisumaan raskaan haarniskan.

Urpilainen myöntää joskus miettineensä, miten asiat olisivat menneet, jos hän olisikin päätynyt Kataisen hallituksen ulkoministeriksi.

– Se tehtävä olisi ollut yhtä kiinnostava. Olisiko puheenjohtajakamppailukin päättynyt toisin, jos en olisi ollut keskellä eurokriisiä valtiovarainministerinä? Jossittelu on turhaa, mutta voin sanoa, että asian käsittelyyn ja siitä yli pääsemiseen meni noin vuosi.

Nyt kukaan harvemmin ihmettelee nuorempaa naista politiikan vallankahvassa, mutta kaksoisstandardit sukupuolille ovat yhä olemassa, etenkin julkisuudessa.

– Sellaista on sentään vähemmän, että asiaa tehdään pääuutislähetyksiä myöten nuoren naispoliitikon kynsistä, ripsistä, sukkahousuista ja vaatteista. Eteenpäin on menty, mutta ei tasa-arvo valmis asia ole. Räikeimmillään se näkyy palkkaeroissa, työelämän erilaisissa pullonkauloissa ja piiloasenteissa, joissa on tekemistä myös Suomessa, monista muista maista puhumattakaan.

EU-KOMISSIOSSA Jutta Urpilaisen vastuualue oli EU:n kansainväliset kumppanuudet. Suomessakin politiikkaa ja keskustelua siitä dominoivat Eurooppa, Ukraina ja Yhdysvallat.

– Erään pienen saarivaltion pääministeri sanoi kerran, että kuule Jutta, te eurooppalaiset olette sitä kultaisen miljardin väestöä: maailmassa on yli seitsemän miljardia muuta ihmistä, jotka elävät rikkaiden maiden etuoikeuksien ulkopuolella, Urpilainen hymähtää.

– Näkemys on toki kärjistetty, mutta pitäisi ymmärtää, että geopolitiikan painopisteet siirtyvät väistämättä kohti globaalia etelää – ja miksi he eivät esimerkiksi tuomitse Venäjän toimia Ukrainassa, kun samaan aikaan Sudanissa ja Palestiinassa on käynnissä humanitaarinen katastrofi, joiden suhteen EU:n toimet näyttävät heistä riittämättömiltä.

– Ilmastokriisi, köyhyys, eriarvoisuus, pakolais- ja siirtolaisvirrat ja terrorismi eivät pysähdy minkäänlaisilla muureilla, jos niiden juurisyihin ei edes yritetä puuttua.

Edes unionin sisällä eli 27 eri maan, kansalaisuuden ja kulttuurin kanssa toimiminen ei ole ongelmatonta.

– Mutta sanoisin silti, että EU:lla on myös hiljaista ja epämuodollista valtaa, joka ei välttämättä nouse otsikoihin, hän muotoilee.

Pelkässä EU-komissiossa työskentelee yli 30 000 ihmistä. Urpilainen hymähtää, että unionin koneistoon verrattuna Suomen byrokratiasta kritisoitu valtionhallinto ”ei ole byrokratiaa nähnytkään”.

– Mutta on se silti hieno näköalapaikka, jossa kokee ja oppii paljon.

KOTIMAAN politiikkaa Urpilainen sanoo seuranneessa Brysselin-aikanaan lähinnä median kautta.

– Kolmesta asiasta haluaisin antaa SDP:n nykyjohdolle ja eduskuntaryhmälle ruusun: Eurooppa-politiikasta, ulko- ja turvallisuuspolitiikasta sekä talouslinjasta, hän sanoo.

Hänen mukaansa vaikutustyö ja sitoutuminen yhteisiin eurooppalaisiin arvoihin turvallisuudessa, demokratian puolustamisessa, ympäristöasioissa ja niin edelleen on tärkeämpää kuin ehkä koskaan Putinin Venäjän avoimen aggression ja Trumpin Yhdysvaltain hallinnon epävakauden ja kansainvälisestä järjestelmästä vetäytymisen vuoksi.

– Suomi ei voi pienenä maana unohtaa kansainvälisen oikeuden ja ihmisoikeuksien puolustamista. Jos siitä lipsutaan, ei ole uskottavaa vaatia sitä muilta.

Eikä jää epäselväksi, että sinipunahallituksen ex-valtiovarainministeri tukee Antti Lindtmanin ja kumppanien näkemyksiä valtiontaloudesta:

– SDP:n talouspolitiikan linja on terve. Totta kai pitää panostaa kasvuun ja sitä edistäviin toimiin, mutta samalla on hillittävä velkaantumista ja uudistettava rakenteita.

UNELMISTA puheen ollen: Urpilainen vahvistaa kysyttäessä huomanneensa, että kuuden Brysselin vuoden aikana Suomessa on asenteiden kovenemisen ja vastakkainasettelun ohella lisääntynyt tietty pelon, näköalattomuuden ja toivottomuuden ilmapiiri.

Erityisesti hän sanoo huomanneensa sen, kun kiersi maata presidentinvaalikampanjan aikana.

– Se oli jonkin sortin järkytys: että maa, jota yhä ihaillaan ja joka mielletään esimerkiksi kansainvälisesti monissa asioissa, on yleisen synkkyyden ja negatiivisuuden vallassa.

– En väitä, etteivätkö esimerkiksi kasvanut eriarvoisuus ja ahdistava maailmantilanne vaikuttaisi ihmisten elämään, mutta yhteistä innostusta, tulevaisuudenuskoa ja toivoa pitäisi tarjota enemmän. Sellaista tarjoavalle poliittisellekin liikkeellä olisi kysyntää, samoin armollisuudelle siinä, että virheitäkin saa tehdä.

MITÄ hän itse haluaisi vielä tavoitella ja tehdä – kiinnostaako esimerkiksi paluu Suomen politiikkaan?

– Koskaan ei kannata sanoa ei koskaan. Vaikuttaminen kiinnostaa edelleen, mutta seuraaviin vaaleihin on pitkä aika. Olemme muuttamassa Qatariin, minulla on kansainvälisiä luottamustehtäviä ja pyrin toteuttamaan pitkäaikaisen haaveeni kirjan kirjoittamisesta. Sitä kysyttiin heti puheenjohtajakauden jälkeen, mutta nyt aika voi olla sopiva.