Jo perustuslain pykälistä voi aavistaa, millainen asetelma syntyy, kun ympäristöasiat päätyvät oikeuteen. Omaisuudensuoja ja elinkeinovapaus ovat vahvoja perusoikeuksia: jokaisella on oikeus omistaa, käyttää ja hyödyntää omaisuuttaan sekä harjoittaa elinkeinoa vapaasti. Tuomioistuimet kohtelevat näitä perustuslakiin kirjattuja oikeuksia vakavasti ja varoen.

Ympäristö sen sijaan mainitaan perustuslain 20 §:ssä yleisenä vastuuna, joka kuuluu kaikille: ”Vastuu luonnosta ja sen monimuotoisuudesta, ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille.”

Kauniisti muotoiltu velvollisuus ei kuitenkaan ole saanut oikeuskäytännössä yhtä vahvaa jalansijaa.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että ympäristön tilaa ei punnita itsenäisenä lähtökohtana, vaan sitä tarkastellaan suhteessa ihmisen oikeuksiin omistaa ja hyödyntää.

Juristit Laura Kolehmainen ja Tuuli Talvinko ovat perustaneet uuden lakitoimiston, joka on alkanut ajaa oikeudessa ympäristön etua. Juristit puolustavat ilmaiseksi ympäristöaktivisteja ja -järjestöjä. Hankkeen käynnistämistä on tukenut Koneen Säätiö, joka antoi rahoituksen kolmelle ensimmäiselle vuodelle.

Sen pohjalta perustettiin Ympäristölitigaatiosäätiö ja sen omistama lakiasiaintoimisto Maailma Legal.

Lakitoimiston tavoitteena oli vastata kasvavaan tarpeeseen: ympäristöjärjestöt ja aktivistit joutuvat yhä useammin oikeuteen, mutta heillä ei ole varaa samoihin resursseihin ja asiantuntijajoukkoihin kuin valtiolla tai suuryrityksillä.

SÄÄTIÖ TOIMII yleishyödyllisenä ja voittoa tavoittelemattomana. Sen mandaatti on kirjattu sääntöihin niin, että rakenteesta tulisi pysyvä ja riippumaton. Toimiston tarkoitus ei ole kerätä voittoa asiakkailtaan, vaan turvata se, että ympäristö- ja kansalaisliikkeillä olisi käytettävissään ammattimainen oikeudellinen puolustus.

– Jos vastapuolella on ison yhtiön isolla rahalla palkattu asianajotoimisto, joka kirjoittaa vaikka 150-sivuisen kirjelmän ja estää vasta-argumentit, niin asetelma on tietysti vinoutunut. Toisella puolella on usein pieni kansalaisjärjestö tai ylikuormitettu viranomainen. Tämä epäsuhta on se, johon yritämme vastata, Kolehmainen sanoo.

Säätiön ja lakitoimiston päätavoite on vahvistaa ympäristöoikeuden asemaa suomalaisessa oikeuskulttuurissa. Pyrkimyksenä on, että ympäristö otettaisiin vakavasti samalla tavalla kuin omaisuudensuoja ja elinkeinovapaus. Keinona on tuoda merkittäviä ympäristökiistoja tuomioistuimiin ja luoda oikeuskäytäntöä, joka muuttaa koko kentän tulkintaa.

Lakitoimisto sanoo, ettei se tee puoluepoliittista vaikuttamista, vaan keskittyy nimenomaan oikeudenkäynteihin. Se valitsee käsittelyynsä sellaisia tapauksia, joilla voi olla laajempaa vaikutusta: ennakkotapauksia, joissa ratkaistaan iso periaatteellinen kysymys ja jotka ohjaavat tulkintaa tulevaisuudessa.

TOIMINNAN TARVETTA on edelleen kasvattanut se, että viranomaisten resursseja on viime vuosina leikattu, ja ympäristöasioiden valvontaa on keskitetty. Uusi valtakunnallinen Lupa- ja valvontavirasto joutui rahoitusleikkauksien kohteeksi ennen kuin ehti aloittaa toimintansa.

– Mielestäni on tosi huono kehityssuunta, että meidän kaltaista toimijaa ylipäätään tarvitaan. Valvonnan resurssien vähentyessä syntyy mielikuvat, että ympäristön edun ajaminen olisi vain yksittäisten ihmisten varassa. Jos he eivät hoida sitä, niin kukaan ei hoida, Kolehmainen sanoo.

– Olisi paljon parempi tilanne, jos lainsäädäntö olisi kirjoitettu selvästi ja valvonta resursoitu niin, että julkinen valta valvoisi ympäristönäkökulmien toteutumista.

Ilmastokriisin realiteettien valossa asetelma on vinoutunut. Perusoikeushierarkiassa ympäristö jää vääjäämättä lapsipuolen asemaan.

Kun lainsäädäntö ja viranomaiset eivät ympäristöaktivistien ja -järjestöjen mielestä pysty riittävästi turvaamaan luontoa, syntyy paine turvautua mielenosoituksiin, liikenteen estämiseen ja muihin huomiota herättäviin keinoihin, jotka voivat rikkoa lakia.

SYYSKUUSSA korkein oikeus antoi ratkaisunsa neljän vuoden takaisesta Elokapinan ilmastomielenosoituksesta. Kyse oli Tampereella kesällä 2021 järjestetystä tieblokista, jossa kymmenen aktivistia kieltäytyi poistumasta poliisin määräyksestä ja vietti yönsä putkassa.

Pirkanmaan käräjäoikeus ja Turun hovioikeus olivat aiemmin katsoneet, että putkayö oli riittävä seuraamus eikä sakkorangaistusta ollut syytä määrätä.

Korkein oikeus kuitenkin päätyi toiseen lopputulokseen: aktivistit tuomittiin sakkorangaistukseen niskoittelusta poliisia vastaan. Ratkaisu oli niukka – yksi jäsen jätti eriävän mielipiteen, jonka mukaan teko oli niin vähäinen ja motiivi niin selvästi yleishyödyllinen, ettei sakkorangaistus ollut tarpeen. Putkayössä oli rangaistusta jo riittävästi.

Aktivisteja puolustanut Talvinko näkee päätöksen huolellisesti perusteltuna, vaikka hän olisi itse ollut eriävän jäsenen linjalla.

– Korkein oikeus osoitti ymmärtävänsä mielenosoitusoikeuden olennaisuuden. Päätös oli kunnioittava, eikä siinä ollut mitään oikeusmurhan tuntua, Talvinko sanoo.

Hänen mukaansa ratkaisu alleviivasi sitä, että Suomessa mielenosoitusoikeus on yhä vahva – toisin kuin monissa Euroopan maissa, joissa aktivisteja vastaan käytetään kovempia rikosoikeudellisia keinoja.

LIBERAALIN oikeusvaltion keskeinen vahvuus on sen kyky taipua ilman, että järjestelmä murtuu. Demokratian ja perusoikeuksien varaan rakentuva valtiosääntö sallii kansalaisille mahdollisuuden kyseenalaistaa vallitsevaa järjestystä ja vaatia muutosta sen sisällä.

– Liberaalin poliittisen valtiosäännön neronleimaus on se, että se joustaa kuin kaisla – se antaa tilaa vaatia muutosta ilman, että joudutaan poistumaan järjestelmän raameista, Talvinko sanoo.

Oikeusvaltio tarjoaa siis kehyksen, jossa myös epämiellyttävät, häiritsevät tai radikaaleina pidetyt mielipiteet ja mielenosoitukset voivat tulla esiin. Järjestelmä suojelee itseään sallimalla omien perusteidensa kritiikin.

Kansalaistottelemattomuus – esimerkiksi tieblokki tai ympäristöä suojeleva suora toiminta – on yksi tapa tehdä tämä näkyväksi. Se voi paljastaa vallan logiikan ja osoittaa, milloin järjestelmä ei enää toimi omien arvojensa mukaisesti.

KAIVOSYHTIÖ Anglo Americanin syväkairauskontti Viiankiaavalla pysäytettiin maaliskuussa 2024. Katolle nousseet aktivistit kiinnittäytyivät poran rakenteisiin lukittautumalla käsistään metalliputkeen, joka oli pujotettu kairauskontin kattokaiteeseen.

Talvinko vertaa Viiankiaavan kaivosta vastustavia aktioita Rosa Parksin bussiin astumiseen: normista poikkeaminen tuo näkyväksi järjestelmän rajoja ja epäkohtia.

Etniseltä taustaltaan afroamerikkalainen Parks tuli kuuluisaksi jouduttuaan pidätetyksi Alabamassa vuonna 1955, koska oli kieltäytynyt luovuttamasta istumapaikkaansa linja-autossa valkoiselle miehelle. Parks tuomittiin häiriköinnistä, mutta hän valitti tuomiosta, minkä tuloksena Yhdysvaltain korkein oikeus päätyi toteamaan rotuerottelun linja-autoissa perustuslain vastaiseksi.

– Vasta kun normaalista poiketaan, paljastuu, mikä järjestelmän logiikka on. Ympäristöliike tarvitsee tilaa kyseenalaistaa nykyinen toimintamalli, Talvinko sanoo.

Suomi on kansainvälisesti vertaillen vahva oikeusvaltio. Monissa maissa aktivisteihin kohdistetaan raskaita rikosoikeudellisia toimia, kuten vankeustuomioita tai laajoja valvontakeinoja. Suomessa oikeusjärjestelmä on toistaiseksi pitänyt kiinni suhteellisuudesta ja perusoikeuksien turvaamisesta.

Silti kehityskulku ei ole itsestään selvä. Juuri siksi puolustuksen, tuomioistuinten ja kansalaisyhteiskunnan tehtävä on pitää kiinni siitä, että oikeusvaltio säilyttää joustavuuden ja tilan, jossa myös kriittisimmät äänet voivat tulla kuulluiksi.

– Suomessa poliisin toiminta on globaalisti arvioiden erittäin hyvällä tasolla, Talvinko sanoo.

Mutta merkkejä tiukemmasta linjasta on näkyvissä. Ylilyönnit, kuten kaasun käyttäminen ja televalvontatapaukset huolestuttavat.

– On tärkeää, että niihin reagoidaan nopeasti ja pidetään standardi korkealla. Näin poliisin toiminta pysyy maailman mittakaavassa esimerkillisenä, Talvinko sanoo.

– Suomessa tuomioistuinlaitos ei ole korruptoitunut, vaan toteuttaa oikeasti lainvalvontaroolia. Siksi juuri täällä on mielekästä puolustaa aktivistien oikeuksia. Poliisin ei saa antaa nyt eikä tulevaisuudessa tukahduttaa ympäristöaktivismin toimintaedellytyksiä.

(Juttu jatkuu kuvan alla.)

PARAIKAA KEMIJOELLA valtio käy oikeutta itseään vastaan. Yhdellä kädellä se on säätänyt ympäristölakeja, jotka velvoittavat parantamaan vesistöjen ekologista tilaa.

Toisella kädellä se on enemmistöomistaja Kemijoki Oy:ssä, joka vastustaa kalojen vaellusta helpottavia velvoitteita oikeudessa. Lainsäätäjän ja omistajan roolit on vaikea sovittaa yhteen, jos omistajana ei halua kunnioittaa ympäristöarvoja.

Valtio on sitoutunut siis EU:n vesipuitedirektiiviin, joka velvoittaa parantamaan vesistöjen tilaa. Direktiivin tavoitteet on saatettu osaksi kansallista lainsäädäntöä, ja niiden pitäisi ohjata kaikkea päätöksentekoa.

Valtion enemmistöomistama Kemijoki Oy on velvoitettu huolehtimaan siitä, että sen vesivoimalat eivät estä kalojen liikkumista tai aiheuta kohtuutonta haittaa vesiekosysteemeille.

Oikeudessa nämä kaksi roolia törmäävät suoraan toisiinsa. Kemijoki Oy on käyttänyt asianajotoimistoja vastustaakseen velvoitteita, joiden taustalla on juuri se lainsäädäntö, jonka valtio on itse hyväksynyt.

– On irvokasta, että valtio maksaa asianajotoimistoille siitä, että ne argumentoivat, miksi valtion itsensä säätämiä velvoitteita ei tarvitsisi noudattaa, Laura Kolehmainen sanoo.

Kemijoen tapaus on ennakkopäätöksen arvoinen kiista. Siinä punnitaan, voiko perustuslain suojaama omaisuuden suoja estää vesistöjen kunnostamista, vai onko yleinen intressi ja EU-oikeudellinen velvollisuus parantaa vesistöjen tilaa vahvempi.

Kiista kiteytyy vesilain pykälien tulkintaan, jossa on kyse siitä, ovatko olosuhteet sillä tavalla olennaisesti muuttuneet, että kalatalousvelvoitteita voidaan muuttaa. Ratkaisu määrittää, minkä painoarvon ympäristö saa suhteessa taloudellisiin intresseihin – ja pystyykö valtio hoitamaan ristiriitaiset roolinsa ilman, että toinen niistä vesittyy.

KAIVOSKYSYMYKSISSÄ ympäristö on usein ollut heikossa asemassa, ja nyt kriittisten raaka-aineiden saatavuudesta huolehtiminen on kaventanut liikkumavaraa entisestään.

EU:n uusi asetus kriittisistä raaka-aineista on säädetty turvaamaan Euroopan omavaraisuutta ja vähentämään riippuvuutta Venäjästä ja Kiinasta. Se mahdollistaa jopa poikkeukset luonto- ja lintudirektiiveistä sekä vesilainsäädännöstä, jos kyseessä on unionin strateginen hanke.

Tämä näkyy Lapissa, missä Sodankylän Sakatin kaivoshanke Viiankiaavan Natura-alueen vieressä on etenemässä vaiheeseen, jossa maakuntakaava ja kaivoslupa ratkaisevat hankkeen kohtalon. Vaikka kyseessä on yksi Suomen arvokkaimmista suo- ja lintualueista, asetuksen myötä sen turvaksi asetetut ympäristölait voivat menettää sitovuuttaan.

– Jos ollaan jo poliittisesti päätetty, että tämä kaivos pitää toteuttaa, ja tehdään vielä erillinen asetus, joka mahdollistaa poikkeamisen ympäristönormeista, niin silloin ympäristö ei tosiasiallisesti paina vaakakupissa samalla tavalla, Kolehmainen sanoo.

– Se kertoo, että ympäristönormit voidaan sivuuttaa, jos poliittisesti on päätetty, että kaivos pitää toteuttaa.

Seuraukset voivat olla pysyviä. Kolehmainen huomauttaa, että Viiankiaavan kaltainen suo voidaan pilata vain kerran, ja vesistöön päässeet raskasmetallit voivat saastuttaa veden sukupolvien ajaksi.

SUOMESSA suuria teollisuushankkeita pysäytetään ympäristösyistä äärimmäisen harvoin. Siksi Kuopioon suunnitellun miljardiluokan sellutehtaan kaatuminen oli poikkeuksellinen tapaus.

Korkein hallinto-oikeus linjasi vuonna 2019, ettei tehtaan päästöjä voitu sovittaa yhteen vesipuitedirektiivin kanssa. Tehtaan toiminta olisi väistämättä heikentänyt vesistöjen tilaa.

Ratkaisu nojasi EU-direktiiviin ja sen ympärille rakentuneeseen oikeuskäytäntöön. Keskeinen ennakkopäätös on EU-tuomioistuimen Weser-ratkaisu vuodelta 2015, jossa linjattiin, että vesipuitedirektiivin tavoitteet ovat sitovia. Direktiivin mukaan vesistön tilaa ei saa heikentää, eikä tätä velvoitetta voi kiertää kansallisella lainsäädännöllä.

Tämä nostaa ympäristönsuojelun oikeudellisessa hierarkiassa vahvalle tasolle. Suomessa perustuslaki turvaa omaisuuden suojan ja elinkeinovapauden, joita usein pidetään vahvimpina oikeuksina taloudellisia hankkeita koskevissa kiistoissa.

Kolehmainen sanoo, että kun kyse on EU-oikeudesta, sen säännökset ovat perustuslakia vahvempia. Toisin sanoen elinkeinovapauteen vedoten ei voi oikeuttaa hanketta, joka heikentäisi vesistön ekologista tilaa.

– Kuopion sellutehtaan kohdalla ei pystytty osoittamaan, että sen vesistön tila ei heikkene, eikä suunnitelmassa ollut parempaa prosessia tarjolla, Kolehmainen sanoo.

– Tämä on harvinainen esimerkki siitä, että EU-ympäristöoikeudella on niin vahva tulkinta, ettei kansallisesti ole mahdollista ohittaa sen sitovia vaatimuksia käytännön hankkeessa. Vaikka taloudelliset intressit painavat usein enemmän kuin ympäristönäkökulmat, unionin tiukka linja tässä kysymyksessä ei jätä vaihtoehtoja tuomita muuta kuin että luonnon kantokyky asettaa rajat myös suurille teollisuushankkeille.