Matti Vanhasen (kesk) hallitus linjasi Suomen tavoitteeksi miinoista luopumisen ja kirjasi sen vuoden 2004 puolustuspoliittiseen selontekoon. Seurasi monen vuoden kokonaisharkinta, jossa kuultiin myös sotilaita.

Mutta painavat syyt, silloin kun eduskunta asiasta lopullisen päätöksen pääministeri Jyrki Kataisen (kok.) hallituskaudella teki, olivat ulkopoliittisia.

25. marraskuuta vuonna 2011 Suomi päätti liittyä henkilömiinat kieltävään Ottawan sopimukseen. Päätöksestä on vastuutettu tuolloista ulkopolitiikan johtajaa, sotaväen ylipäällikköä presidentti Tarja Halosta, vaikka parlamentaarinen prosessi on dokumentoitu ja täysin selvä. Keskeiset EU- ja euromaat olivat miinakieltoon jo vuosia aiemmin liittyneet.

Ulkopolitiikassa tapahtunut muutos on jäänyt sivuosaan, vaikka ulkopolitiikka on edelleen harkinnassa mukana.

Tavoitetta perustellaan Venäjän Ukrainassa osoittamalla sodankäyntitavan muuttumisella.

Puolustushallinnossa puhutaan tässä kohtaa jalkaväen massamaisesta käytöstä. Venäläiset hyökkäävät samalla metodilla kuin Stalinin Neuvostoliitto toisessa maailmansodassa, piittaamatta omien sotilaidensa hengestä. Miinojen korvaajaksi Suomeen ostettu raketinheitin yksittäisine täsmäammuksineen ei riitä jokaista miesrynnäkköä pysäyttämään.

Jos miinat ovat nykyisin älykkäitä, mihin Ottawan sopimusta edes tarvitaan?

Maailmassa, muun muassa Venäjällä ja monissa kehitysmaissa, käytetään yhä vanhanaikaisia miinoja. Lisäksi osa ilmasta maastoon muun muassa rypälepommien avulla levitettävistä miinoitteista eivät deaktivoi itseään. Myös ne on Ottawan sopimuksessa kielletty.

KUN eduskunta Ottawan sopimuksesta irtautuu (ja uskon näin nykytilanteessa käyvän), Suomi tekee ulkopoliittisen täyskäännöksen idealismista realismiin.

Samalla Suomi vetää tukensa kampanjalta, jonka päämääränä oli ja on suojella entisten sotatoimialueiden siviilejä miinoilta. Tämä tavoite, jota olemme kansainvälisesti tukeneet, ”irtoaa” silloin arvopohjastamme puolustuspoliittisista syistä. Meillä ei ole idealismiin Venäjän rajanaapurina tässä kohtaa varaa.

Tapa, jolla asiasta nyt puhutaan on eri asia. Sitä voisi vielä muutaman kerran miettiä.

OTTAWAN sopimuksesta luopuvat pian myös Baltian maat ja Puola. Oliko heilläkin presidenttinä Tarja Halonen, kun he sopimukseen liittyivät, vai pitivätkö he miinoista luopumista järkevänä ja perusteltuna tavoitteena?

Uskoivatko he, jos ei Venäjän niin ainakin sodankäynnin tapojen muuttuneen?

Kun katsoo eurooppalaista ja suomalaista kauppapolitiikkaa ja lukee eduskunnan pöytäkirjoja, huomaa kaikkien tehneen innolla yhteistyötä ja bisnestä Venäjän kanssa.

Myös toisen maailmansodan hyökkäystaktiikoiden ajateltiin yleisesti jääneen historiaan – ja valmistauduttiin Krimin valtauksen tapaisiin, pienillä erikoisjoukoilla syvälle selustaan tai pääkaupunkeihin tehtyihin yllätysiskuihin.

Jälkiviisaus kehityksen mentyä Venäjällä kuten meni on myös Ottawan sopimuksen äärellä kiusallista katsottavaa.

Miinojen palauttaminen voi olla perusteltua, mutta vanhan päätöksen mustavalkoinen tuomitseminen ja sen tehneiden syyttäminen tilanteen muututtua ei ole realismia vaan historiatonta typeryyttä.

OTTAWASTA luopuminen on traaginen valinta.

Samalla, kun sotilaalliset uhkakuvat ovat menneet niin vakaviksi, että tarvitsemme jalkaväkimiinat takaisin, sopimuksesta eroamisella rapautamme kansainvälistä järjestelmää.

Hallituksen miinalinjausta juhlivien olisi syytä muistaa tämä: miina-aseen kasvanut tarve ei ole iloinen asia. Eikä sekään, että viemme julkisesti tukemme sopimukselta, jolla on pyritty suojaamaan lapsia ja muita viattomia siviilejä silpoutumiselta ja kuolemalta.