Kun jokaisessa kirjassa ollaan oikeassa, lopputuloksena on eräänlainen Schrödingerin poliittinen historia, jossa ristiriitaiset asiantilat ovat voimassa samanaikaisesti. Jos siis joku ottaisi kirjojen väitteet tosissaan.

Viimeisin esimerkki vaihtoehtoisten todellisuuksien yhtäaikaisesta toteutumisesta on kotoisen Nato-optiomme lunastukseen liittynyt tapahtumakuvaus, jonka entinen pääministeri Sanna Marin (sd.) ja entinen tasavallan presidentti Sauli Niinistö muistavat eri tavoin. Molempien versiot ovat luonnollisesti muistelijan itsensä kannalta edullisia.

Marin muistaa Niinistön jarruttaneen, Niinistö ei muista jarruttaneensa.

KYSYMYS on Suomen Nato-taipaleen kannalta väärä. Sillä jarruttiko Niinistö tai missä vaiheessa Marin muutti mieltään ei ole suurta merkitystä. Olemme nyt Natossa, joten jossakin vaiheessa enemmistö sinne halusi.

Nato-jäsenyytemme kannalta keskeisempi kysymys on Putinin salamasodan epäonnistuminen. Tätä mieltä on sotilasasiantuntijoiden ja ulkopolitiikan analyytikoiden enemmistö.

Ukraina kykeni torjumaan venäläisten erikoisjoukkojen maahanlaskuyrityksen Hostomelin lentokentällä. Kiovaan matkalla ollut venäläisten sotilasajoneuvojen kolonna saatiin pysäytettyä. Venäjä ei vallannut Kiovaa kolmessa päivässä ja Ukraina jatkaa edelleen puolustautumistaan.

Ilman Ukrainan onnistunutta puolustustaistelua Nato-optiomme olisi jäänyt sanahelinäksi. Ikkuna olisi sulkeutunut, koska sen avonaisuus oli paljon ehdollisempaa kuin Suomessa ymmärrettiin tai julkisesti myönnettiin.

TOISIN sanoen: olimme pelanneet turpo-korttimme liittoutumisen suhteen väärin, mutta avuksi tuli onnekas sattuma.

Rehellinen poliitikko, joka osallistui Ukrainan sotaa edeltäneen Nato-fiktion ylläpitämiseen, olisi tästä pahoillaan samalla, kun hän iloitsee hyvästä tuuristamme.

Kun poliittiset johtajat nokittelevat sillä, kuka heistä keksi kannattaa Nato-jäsenyyttä ensimmäisenä, he siirtävät huomion pois epäonnistumisestaan, joka jätti Suomen turvallisuuspoliittisen tulevaisuuden sattuman varaan.